Tokion kutsu (18. kesäkuuta)

Aamu alkoi Martsalla jo 5:20 sotamaalausten tekemisellä ja hiuskuontalon takuttamisella. Kartsa veteli onnellisesti sikeitä vielä parikymmentä minuuttia pitempään. Meidän onneksemme bussikyyti lentokentälle lähti kävelymatkan päästä hostellista, joten jopa aamu-unisilla silmillämme löysimme perille ja päädyimme hetken odottelun jälkeen oikeaan bussiin.

Lentokentällä hommat menivätkin tutulla rutiinilla ja pian huomasimme istuvamme lentokoneen business-luokassa. Kas niin vain kävikin, että Ruispalojen (Kartsa & Martsa) onneksi lento oli ylibookattu ja meidät sijoitettiin näin ollen koneen etuosaan. 2,5 tunnin lento menikin sitten business-luokan tuoleilla leikkiessä ja jalkatilan suuruutta ihmetellessä. Tässä vaiheessa oli laitettava jo sormet ristiin, että onni suosisi samalla tavalla myös Tokio-Helsinki -lennolla...

Japaniin saavuttuamme ja jälleen kerran passintarkastustuksesta selvittyämme oli aika etsiä menopeli hotellille. Hetken kentällä pööpöiltyämme löysimme itsemme junasta, jonka piti olla nopein tapa siirtyä Tokion keskustaan (ensin Keisei Linellä Naritasta Nipporiin ja siellä vaihto JR Yamanote Linelle ja päätepysäkkinä Shinjuku). Matka kesti kuitenkin kaikkinensa 2 tuntia ja Martsa oli muutamaankin otteeseen jo varma, että oikea pysäkki meni jo tai että suunta oli väärä. Kartsa oli kuitenkin jälleen oikeassa ja päädyimme lopulta juuri sinne minne pitikin.

Shinjukun asema oli melkoinen härdelli. Paikka kuhisi ihmisiä, kuin kusiaispesä konsanaan, eikä reittiä ulos meinannut löytyä millään. Kun vihdoin näimme päivänvalon (eli pääsimme ulos), ei meillä ollut pienintäkään hajua missä suunnalla majapaikkamme sijaitsee. Ja kun yhtälöön vielä lisää yhtäkkiä alkaneen vesisateen, niin voitte varmaan arvella mitä mieltä tarinamme Pikku Myy oli asiasta. Pyysimme apua ohikulkijoilta, mutta vasta neljäs myönsi osaavansa englantia. Tämän ystävällisen nuoren naisen opastuksia seuraten saimmekin pian huomata hotellin sijaitsevan aivan kulman takana. Lähikaupasta mukaan tarttuneiden sateenvarjojen avulla pääsimme lopulta suhteellisen kuivina perille.

Hotellin respaan päästyämme saimme nopeasti avaimet huoneeseemme, johon syöksähdimme lähes valonnopeudella. 12. kerroksessa sijaitseva huoneemme oli melkoista luksusta 9 hostelliyön jälkeen ja kamat purettuamme kävimme molemmat vuorollamme piiiitkässä suihkussa.

Hetken lepäiltyämme vatsassa alkoi kurnia kohtalokkaasti, joten siirryimme läheiselle Lumine-ostarille metsästämään sapuskaa. Food Court (ravintola-alue) vei tästä ostoskeskuksesta kaksi ylintä kerrosta ja tovin pyörittyämme päädyimme Italia-henkiseen raflaan. Kartsa tilasi pastaa ja Martsa risottoa ja kyytipojaksi tietenkin pieni pullo viiniä (jossa muuten taisi olla melkoisesti prosentteja). Ruokailu maksoi varmaan samaa luokkaa, kuin Etelä-Koreassa syömämme kalliit sushi-annokset, mutta oli se kyllä jälleen kerran hyvääkin!

Lumine-ostarilta poistuimme muutaman liikkeen kautta, joista löysimme yllätykseksemme paljon niin Iittalaa, Muumeja kuin vanhoja norsu-säästöpossujakin, joita Suomessa jaettiin ilmaiseksi jostain pankista 80-luvulla.

Väkevä viini antoi sen verran vauhtia väsyneisiin matkaajiin, että päätimme poiketa vielä yksille olusille johonkin. Tämä "johonkin" paljastui riistohintaiseksi viskibaariksi, jossa jo pelkkä istuminen maksoi (jonkinlainen aloitusmaksu). Olimme kuitenkin ehtineet jo painaa takapuolemme penkkeihin, joten perääntyminen ei tullut kyseeseen. Kartsa kitsasteli ja tilasi halvimman oluen listalta, kun taas Pikku Myymme Martsa tilasi rohkeasti tequila sunrise-drinksun. Saimme myös kalliiden juomiemme kylkeen maistella pienet palat juustoa ja makkaraa. Kylläpä tuli aikuinen olo.

Kun juomat oli juotu häivyimme paikasta vähin äänin lähimarketin kautta hotellille, jossa katselimme vielä hetken televisiosta omituisia japanilaisia ohjelmia ennen nukkumaanmenoa.

Viimeinen päivä Soulissa (17. kesäkuuta)

Viimeinen päivä Soulissa oli tarkkaan suunniteltu ranskalaisin viivoin, sillä oli muutama asia jotka halusimme vielä hoitaa ja kokea. Olo oli aamusta asti jotenkin haikea. Kyllähän sen varmasti aiemmista merkinnöistäkin huomaa, että mahdottoman mukavaa on ollut, eikä lievästä koti-ikävästä (no hyvä on; kissaa on ikävä, ei niinkään kotia) huolimatta vielä oikein tekisi mieli jättää tätä mahtavaa kaupunkia taakse.

Liikkeelle oli kuitenkin haikeudesta huolimatta lähdettävä, jos meinasi vielä saada jotain aikaan. Lienee sanomattakin selvää, että aamupalaa emme toistamiseen enää hostellilla nauttineet vaan siirryimme suoraan etsimään korealaista sushi (Gimbap) paikkaa, joka oli yksi näistä asioista listalla, jonka halusimme vielä kokea. Päättäväisin mielin kartta ja Lonely Planet-kirja kädessä suuntasimme kohti Hammering Man patsasta, jonka lähistöllä kirjan mukaan olisi yksi parhaista gimbap-mestoista.

Suorastaan hypähdellen ja lallatellen tallustelimme katuja ja olimme koko ajan varmoja, että "no seuraavan nurkan takana se on varmasti!". Jossain vaiheessa kuitenkin lallattelu alkoi muuttua hiljaiseksi mutinaksi ja hypähtely vaihtui laahustamiseksi. "Näytäs nyt vielä sitä karttaa!" kuului moneen otteeseen ja päädyimme pian pyytämään apua ohikulkijoilta. Ystävälliset korealaiset yrittivät kulmat kurtussa tihrustaa karttaa ja yllättävän hyvällä englanninkielellä totesimme heidän kanssaan yhteistuumin, että lähellä ollaan. Vielä hetken aikaa edestakaisin samoja katuja tallusteltuamme alkoi Martsan käytös muuttua sen verran uhkaavaksi lähestyvän nälkäkuoleman vuoksi (no sille se tuntui!!!) , että Kartsa pakkasi päättäväisesti Lonely Planetin reppuun, totesi ettei tätä paikkaa todennäköisesti vain enää ole olemassakaan ja suuntasi yhdelle sivukujalle etsimään jotain muuta ruokapaikkaa. Kaikkien onneksi toinen sushipaikka löytyi nopeasti ja Kartsa suurinpiirtein survoi jo lähes ympäristölleen vaarallisen Martsan ovesta sisälle.

Tämä ruokailu olikin sitten koko reissumme aikana tähän astisista kallein. Tilasimme listalta Special Sushi-nimiset annokset ja hintaa tuli 30 000 wonia per pää (eli n. 18e). Ruoka oli kyllä niin maittavaa ja palvelu jälleen kerran niin ystävällistä, että mielellään siitä maksoikin vähän enemmän. Siinä syödessä oli myös mukava huomata, että molemmilla alkoi tuo "puikottaminen" sujua jo kuin vanhoilta tekijöiltä (Kartsallahan toki oli tästä kokemusta jo Kiinasta). Ehkä kaapissa pölyttyvät syömäpuikot pääsevät vihdoin ihan käyttöön kotiin palatessa!

Kun vatsat oli taas täytetty ja Känkkäränkkä kesytetty oli aika siirtyä Insa-dongiin ostelemaan viimeiset tuliaiset. Saattaa vaikuttaa siltä, että raahasimme ihan järkyttäviä määriä krääsää ihmisille, kun nuo tuliaiset on mainittu niin moneen otteeseen, mutta asianlaita ei ole näin. Olimme vaan tavallista kriittisempiä sen suhteen mitä sieltä toisimme, koska tilaa oli rinkoissa sen verran vähän, joten etsiskelimme tuliaisia useampana päivänä.

Onnistuimme muuten olemaan taas oikeassa paikassa oikeaan aikaan, sillä eräällä Insa-dongin aukiolla oli parahiksi menossa esitys perinteisestä korealaisesta hääseremoniasta. Upealtahan se näytti vaikka jokseenkin vaivalloiselta, jos vertaa siihen perinteiseen suomalaiseen tapaan viettää häitä, jossa ensin käydään papin luona kirkossa sanomassa vaan aamenet ja sitten siirrytään juhlapaikalle ja juodaan takapuolet olalle ja ripsarit takaraivolle. No vitsi vitsinä. ;)


Seremonian katselemisen jälkeen oli oltava extra-tehokas ja etsiä ne loput kotiinviemiset. Äidilleen tuliaispeiliä ostamaan mennyt Kartsa saikin rahoilleen kunnolla vastinetta, kun kojussa myyjänä toiminut nainen selkeästi ihastui tähän kalvakkaan suomalaismieheen "You very white" ja antoi sen kunniaksi tonnin (woneina) alennusta.
Löydettyämme kaikki mitä tarvitsimme nappasimme vielä katukojusta mukaan ihanasti viilentävän ja todella maukkaan rypälejää-juoman. Myös tämä menee kotona kokeiltavien ruokien ja juomien listalle! Ei muutakun tummia rypäleitä ja jäätä tehosekoittimeen ja avot: varmasti maistuvaa ja SOKERITONTA namijuomaa.

Herkuttelu ei suinkaan loppunut vielä tähän. Palasimme nimittäin vielä Doota-ostoskeskukselle syömään crepesit. Nämä letuntapaiset herkut kun jäivät kalvamaan Martsan mieltä edellisellä Doota reissulla ja parka näki uniakin noista muovisista lettumalleista, joita oli aseteltu kauniisti riviin vitriiniin ja joista sitten sai valita oman unelma crepesinsä. Ja pettyä ei tarvinnut. Ihan tässä taas vesi herahtaa kielelle pelkästä muistelemisesta. Nom Nom NOM.


Lettujen maistelun jälkeen oli kuitenkin aika palata hostellille. Viimeinen piippaus metrokortilla palautti haikeuden mieliin. Mutta eipä auta itku markkinoilla tässäkään maassa. Kamat piti sulloa takaisin rinkkoihin ja untakin saatava kaaliin ennen seuraavan aamun klo 5 herätystä... pakkaamisen ohella ehdimme vielä kirjoittaa pätkiä blogiin ja pelata muutaman erän carcassonnea.

Seuraava päivä onkin taas aivan uusi tarina.